Hetki sateessa
Vesipisarat tippuivat ensin hiljakseen. Ne jättivät jälkensä hupparin pintaan. Metsä tuoksui hyvältä. Vihreät puut. Puolukoiden varvut. Oma salainen maailma. Sitä piti osata katsoa tarkemmin. Kesäkuu oli taittunut heinäkuuhun ja kohta marjanpoimijat saapuisivat.
Ei ollut ihmisten sanoja sateen kastelemalle tytölle. Hän seisoi sammaleella. Askeleet olisivat rikkoneet myrskyn musiikin. Puhe ei edes taitanut rikkomista. Sille ei ollut tarvetta. Tytön suupielet nousivat sateen voimistuessa. Hiukset olivat märät. Poiden lomasta näkyi harmaa taivas.
Tyttö tuijotti syvälle metsään. Hänen silmänsä heijastelivat metsän vihreää kuviointia. Ei ollut syytä riemulle. Silti hän nauroi. Hän häiritsi veden sointia. Ripset räpyttelivät vettä silmistä. Ne olivat vesipisaroita, mutta myös kyyneleitä. Vesisateessa oli hyvä itkeä. Silloin ei erottanut olivatko pisarat silmistä vai taivaalta.
Metsästä ilmestyi hahmo, joka oli melkein ihmismäinen. Siinä oli jotain outoa. Tyttö iloitsi hahmon hämmentyneestä ilmeestä. Hänestä oli mahtavaa tavata tämä olento.
Puunhenki.
Se oli utelias nuori taimi. Jos haltioista pystyi sanomaan, olivatko nämä poikia vai tyttöjä, tuo puunhenki oli poika. Tyttö katseli puunhenkeä astellen melkein liiankin lähellä tätä. Tyttö leikitteli puunhengen uteliaisuudella. Sitä voisi sanoa hulluudeksi. Tyttöä ei todellakaan pystyisi sanoa täysin terveeksi. Hänen silmiensä kiilto ja ilme kasvoillaan oli sellainen.
Sade houkutteli puunhengen hetkiseksi kulkemaan puunsa ulkopuolelle. Juuri se houkutteli tytönkin tulemaan sateen keskelle.
Mutta sade ei kestä ikuisesti. Se kestää sen verran, kuin haluaa. Siispä pilvet väistyivät auringon tieltä. Maa kimalsi sateen jäljiltä. Kaikki oli juuri niin kaunista, kuin sateen jälkeen voi olla. Sateenkaari näkyi haaleana taivaalla. Tytöstä se oli epäreilua. Leikki oli vasta ehtinyt alkaa. Miksi se loppui niin nopeasti? Hän oli läpimärkä. Ja taas aivan yksin metsässä.
***
Kiva, jos luit
💧💙💧
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti