Kirjoitan yhdestä kirjoittamattoman tarinani hahmosta.
Särkynyt prinssi
Olin turhautunut. Potkaisin ilmaa saavuttamalla sillä mitään. Miksi tunsin järjetöntä halua hajottaa kaikki seinät ja huutaa niin kovaa, että se särkisi kaikkien sydämet lopullisesti? Näin vain punaista edessäni. Raivoni vallitsi minua hillitsemättömästi. Kumarruin kaksin kerroin vaikeroiden. “Olen niin heikko. En voi tehdä mitään, mikä vaikuttaisi mihinkään.” Mikään sanomani ei pääsisi perille. Kaikki jäisi ilman vastakaikua. En ole tarpeeksi vahva tähän maailmaan. Vaikka tekisin kaikkeni, olen yhä heikko. Mikään ei riipu minusta. Minä en ole syy kenellekään. Koko elämäni olen yrittänyt tehdä itsestäni merkityksellisen.
Olen aina halunnut olla hyvä. Saada toiset iloisiksi. Saada muut välittämään itsestäni oikeasti, mutta kukaan ei ole nähnyt minua pintaani syvemmälle. Kaikki sanovat, että olen komea ja vahva. Kukaan ei sano minua rumaksi ja heikoksi. Se minä olen. Likainen. Saastainen. En ole syytön. Tapoin sisareni. Sotkin oman elämäni lisäksi kaikkien muidenkin elämän.
En tiennyt, että tulisi niin suuri muuri, ettei sitä voisi kiertää tai paeta. Minun rajani särki sisintäni. Kai tämä menisi ohi? Joku tulisi ja sanoisi: “Kiivetään yhdessä tuon muurin yli. Irrotetaan se kivikiveltä ja hävitetään murtumispisteesi.” Sen minkä voi rikkoa voi myös rakentaa. Tahtoisin uskoa uusiin mahdollisuuksiin. Tahtoisin uskoa kaikkeen mihin kaltaiseni uskovat. Muiden hyvyyteen ja järkevyyteen.
Kohotin katseeni ylös. Mustasydän oli kyykistynyt eteeni. En muista milloin viimeksi olin nähnyt hänet. Siitä oli ainakin kuukausi. Ja nyt hän tarjosi kättään auttaakseen minua nousemaan ylös. Miksi hän ei ollut tullut aikaisemmin? Hän tiesi, että yksin aloin helpommin ajatella kaikkea, mitä viimeinen kuninkaallinen ei saisi ajatella.
“Jäätaivas, sinä et ole kunnossa” Mustan ääni kuiskasi minulle. Pudistin päätäni. “Minä olen nyt jo rauhoittunut. Olen niin kunnossa, kuin vain voin olla.” Nousin omin avuin lattialta ylös. Tunsin itseni lapseksi, enkä koko saaren ainoaksi hallitsijaksi, hänen edessään. Puristin huulet yhteen. Olisipa minulla määräysvalta häneen. Voisin käskeä hänen jäädä luokseni sanomaan, että olen tärkeä. Mutta hän kuului niihin muutamiin, joille annoin vapauden tehdä mitä vain. Ja Mustasydän rakasti liitää merenpinnan yllä. Hän lensi paikkoihin, joita monet eivät koskaan saarella asuessa näkisi. Arvostin Mustaa paljon juuri sen takia, että hän toteutti unelmiaan epäröimättä. Mutta hän oli aina kovin kauan aikaa poissa.
Musta kosketti kättäni ja tarttui siihen. Se ei ollut tapa, jolla prinssiä sai koskettaa, mutta annoin anteeksi. Tiesin hänen haluavan viedä meidät jonnekin, missä kukaan ei kuulisi. Mikä oli niin tärkeää? Mitä kukaan ei saisi kuulla?
Tulimme minun huoneeni ovelle. Vaalea puuovi. Sen näkeminen tuskastutti. En kaivannut seinien sisäpuolelle, mutta antauduin. Tällä kertaa. Musta avasi oven. Musta oli sotureistani upein. Niin vaaleat kasvot ja pikimustat hiukset. Kaikista kauneimmat olivat mustat silmät. Ne saivat monet epäluuloisiksi, mutta tiesin silmien takaa löytyvän älyä. Ja sellaisen älyn halusin lähelleni. En vihannut hänessä mitään. Hänkin oli tullut orvoksi. Kuin minä, mutta ei kuitenkaan. Hänen vanhempansa olivat varmasti murhattu, mutta minun vanhemmistani... en tiennyt heidän kohtaloaan. Elävätkö he? Toivon, etteivät eläisi. He lähtivät pois varoittamatta lainkaan. Luulivatko, että olisin halunnut jäädä tänne saarelle, kun he häviäisivät merelle, meren taa.
“Miten saisin sinut korjattua?” Musta kysyi viattomasti. Äänensävy sai minut murtumaan vielä enemmän. “Ei, se ei ole mahdollista. Voit helpottaa oloani, muttet koskaan saada ehjäksi.” Hautauduin hänen syliinsä. Kuin isä ja poika. Ei meillä ollut paljoakaan ikäeroa. Muutama vuosi vain. “Sinä et halua olla ehjä. Et halua apua.” Musta totesi. “Minä ymmärrän. Minä pidän sinusta. En auta sinua, jos et halua. Tahdon kuitenkin, että tiedät... tiedät elämän olevan muutakin, kuin kipua. Voit nauraa, vaikka olisitkin rikki.”
Katsoi häntä. Jokaista yksityiskohtaa mustassa asussa. “Kiitos. Sinä olet erilainen, kuin kukaan muu. Sinä olet ainoa, joka ehkä tajuaa. Olen iloinen, että olet Naavatuulen seuraaja. Olet neuvonantaja, johon luottaisin.” Hän naurahti. Hän nauroi harvoin. Mustan suuhun sopi nauru. “Älä toivo Naavan kuolemaa. Hän on taitava työssään. Luottaisin häneen paljon enemmän, kuin ikinä itseeni.” Nyökkäsin hajamielisesti. Haukotus karkasi suustani. Mustan hymy rauhoitti minua unen verhotessa näkökenttääni. En olisi voinut toivoa kauniimpaa hetkeä, kuin nukahdusta hänen käsivarsilleen.
***
Kiva, jos joku piti tästä
❤💙❤
