Kirjaston odottava hiljaisuus

Kirjaston odottava hiljaisuus 

Paikka missä voit olla niin kaukana kaikesta. Paikka missä voit silti olla läsnä. Sivun kääntyessä uudet tarinat saavat alkunsa. Kannen painuessa kiinni vain muistot jäävät. Juuri niin. Rakennus, jossa kirjat koristavat hyllyjä. 

Kirjastoon astui odotus. Odotus jonkin löytämisestä. Tytön punainen katse kaarsi kaikkien kansissa olevan tiedon ja kertomuksien ohi. Hän ei näyttänyt kärsimättömältä. Hän tiesi, mitä etsi. Tytön keho liikkui jossain mielessä ontosti. Aivan kuin se toistaisi vain jotain entistä ja opittua.

Silmät katsahtivat kirjaston perällä nojatuolissa istuvaan mieheen. Mies selaili lehteä. Hänen silmistään kuitenkin huomasi, ettei ihminen vaivautunut edes teeskentelemään lukevansa. Tyttö asteli varmoin askelein hänen luokseen. 

Tytön punaiset huulet nousivat hymyyn, kun hän kosketti kädellään miehen tummia hiuksia. “Olet vanhentunut.” 

Tyttö silitti tukkaa mietteliäästi katselleen ympärilleen. 

Miehen sinertävä pilke silmissä hälveni punaisen tieltä. “Niin. Olet ollut kovin kauan aikaa poissa. Meitä on enää vähän. Jotkut eivät ole kestäneet niin pitkää aikaa ilman kosketustasi.” Miehen käsi tarttui tytön käteen. Hyvin vaaleaan. Hyvin viileään. 

“He eivät ole täällä. Se olisi liian riskialtista. Saanko viedä sinut paikkaamme?” 

Mies oli selvästi odottanut tätä hetkeä. Heidän valtiattarensa oli vihdoin saapunut uudestaan. Se merkitsi kuitenkin vain yhtä asiaa. Tehtävää. Milloin olikaan näkynyt vaarallisia kolmion merkitsemiä sieluja? Niinpä niin. Silloin, kun valtiatar viimeksi oli täällä. 

Tytön suu mutristui mietteeseen. “Haluan nähdä kaikki.” 

Mies nousi seisomaan. “Eivät ihan kaikki meistä ole edes siellä. Sinä päinvastoin olet vastannut yllättävän nopeasti kutsuun.” 

Tyttö naurahti karkeasti. “Tiedät kyllä miksi. Tyhjyys kaivertaa sisintä. Tarvitsemme elämää. Ikuisuuden huonot puolet katsos.” 

Tytön askeleet seurasivat miehen liikkeitä. Kirjasto katosi mielistä yhtä kohtalokkaan nopeasti, kuin odotettu aikakin. Ovet sulkeutuivat. Niiden lävitse tuskin kulkisivat enää juuri nämä ihmiset. Viimeinen muisto porteilta oli tyttö ja mies käsi kädessä. 

***

Tämä on periaatteessa jatkoa Tyhjän huoneen tyttö kirjoitelmalleni.

Kiitos, jos luit

💙❤💙

Valaiseva kynttilänliekki

Valaiseva kynttilänliekki

Ikkunan edessä seisoi ruskeahiuksinen tyttö. Hänen kalvakat kasvonsa ja tummanruskeat silmänsä katsoivat ikkunasta näkemättä mitään. Ei sillä, etteikö olisi ollut paljon nähtävää. Tyttö ei nähnyt. Sokeat silmät katselivat myrskyistä maisemaa.

Hänen viereensä tuli toinen tyttö. Merensinen hohtoa välkehtivät hiukset ja valkoista tyhjyyttä tavoittelevat silmät kääntyivät varovasti katsomaan sokeaa tyttöä. Vaaleanpunainen paita näytti kovin iloiselta kalvakkaa ihoa peittävään mustaan huppariin verrattuna. Mustat vaatteet tekivät tytöstä vielä epäluonnollisemman, kuin sinitukkainen tyttö oli uskonutkaan. Hän tarttui toisen tytön käteen: “Tule keittiöön Bella, ikkuna hohkaa kylmää. Juodaanko vaikka kaakaota?” Bella nyökkäsi: “Voiko kaakaossa olla kermavaahtoa?” “Voi tietenkin. Mennään äkkiä niin päästään lämpimään keittiöön juomaan kaakaota”, tyttö vastasi johdattaen heidät keittiöön.

“Minttu, miksi en saa olla ikkunan lähellä? Ei ole kylmä”, Bella istahti sohvalle. Minttu laski höyryävät kaakaomukit keittiön pöydälle: “Sinä viluistuisit. Ja en halua, että viluistuisit.” “Sinä pelkäät, että kuolen siihen. Eikö niin?” Bella tokaisi hiljaa. Minttu vaikeni. Hän ei osannut vastata kieltävästi. “En tietenkään halua sinun kuolevan. En koskaan.” 

Valot katkesivat. Ainoastaan kynttilänliekki paloi. Bella vaistosi ilman muuttuneen: “Sinulla ei tainnut olla rahaa sähkölaskuihin. Anteeksi.” Bella asteli Mintun luokse: “Anteeksi. Se on minun syytäni. Olen sinulle taakka.” Mintun kissansilmät suurenivat. Hän pudisteli päätään: “Älä pyydä anteeksi. Minun olisi pitänyt tehdä enemmän töitä.” Bella kosketti tytön käsiä, kuin kuka tahansa näkevä ihminen: “Mutta tulet aina kotiin niin myöhään ja olet aivan liian väsynyt. Miksi haluaisit tehdä päivistäsi vielä rankempia? Jos minä en saa pyytää anteeksi, sinä et saa vastata, että teet kaiken sen minun vuokseni!” 

Hiljaisuus täytti koko keittiön. Kaakaot olivat jo jäähtyneet. Ne olivat unohtuneet kummankin tytön mielistä. 

Bella sanoi: “En voi nähdä sinua, mutta voin kuvitella, että olet kaunis. Olet järkevä ja hyvä ihminen. Silti sinä huolehdit minusta, kuin minä olisin tärkeä sinulle. Minun ei pitäisi olla tärkeä yhtään kenellekään kauniille, järkevälle ja hyvälle ihmiselle, kuin sinä. Miksi sinä välität? Miksi sinä pidät minut kattosi alla, etkä jotakuta toista?” 

“Minä... Haluaisin sanoa, etten tiedä. Mutta luulen tietäväni. Luulen aavistavani sen syyn. Et sinä kuitenkaan ymmärtäisi...” Minttu riuhtaisi kätensä pois Bellan kädestä. Vaaleat silmät kostuivat. Ruskeat silmät vastasivat tyyninä, mutta kysyvyys oli ilmeistä: “Voisitko selittää? Tiedän, että en ymmärrä suurimpaankaan osaa, mutta tahdon ymmärtää.”

  

Minttu halasi Bellaa. Sulki hetkeksi syliinsä: “En minä osaa. Voin vain halata sinua. Voin antaa sen ainoana vastauksena. Ehkä jonain päivänä olen löytänyt oikeat sanat ja silloin kerron, selitän kaiken.” Bella hymyili: ”Se riittää minulle.” 

***

Kiitti, jos luit

💙💗💙