Joulupoika
Taivas hehkui valkoisena. Pienet lumihiutaleet leijailivat ilmassa. Kohdatessaan maan ei yksikään sulanut. Ne peittivät yhdessä päättäväisesti koko likaisen maan. Kaikkeudessaan täällä on hyvin kaunista. Nuo valkoiset pikkusoturit vaimensivat äänet kokonaan. Ei enää vastaväitteitä. Hetken ajan kaikki näyttää täydelliseltä. Jos lumi olisi kyllin vahvaa pitämään pahan versot poissa, täällä ei olisi elämää.
Pohdin ajatusta ikuisesta ensilumesta ja pudistan päätäni. Mikään tai kukaan ei ole täydellinen. Siinä on ydin kaikelle. Kaiken voi antaa anteeksi, jos ymmärtää sen.
Haron valkeata tukkapehkoani. Laitan kädet sitten nopeasti taskuihini. Hengitys höyrystyy ilmaan. Poskeni punoittavat kylmästä, joskin olen jo turtunut siihen tunteeseen.
Tajuan ettei musta ei pue minua tämän lumen keskellä. Olen liian silmiinpistävä. Jos ottaisin vaatteeni pois, sulautuisin maisemaan. Mutta ohikulkevat tytöt tai ketkä tahansa muutkaan, eivät varmaan pitäisi siitä. Eivät, vaikka eheä ja vaalea ihoni olisi kaunis katsottavaksi.
Astelen polkua pitkin hitaasti, mietteliäästi. Ikään kuin varmistan, että jalanjälkeni jäävät maahan edes hetkeksi muiden nähtäväksi. Askeleeni pysähtyivät silmieni kohdatessa varsin erilaisen katseen, kuin omani. Seisahduin hämmentyen. Iloinen ja lämmin katse, kuin aamun ensimmäiset auringonsäteet. Kurtistan kulmiani ja annan pojan kulkea ohitseni. En uskonut, että joku muukin käyttäisi tätä polkua. Vieläpä tähän aikaan. Ilta oli jo alkanut hämärtämään, eikä lähellä ole mitään muuta kuin metsää silmänkantamattomiin.
Hän meni ohitseni, mutta askeleiden yksitoikkoinen narskunta on kaikonnut. Ymmärrän hänen pysähtyneen taakseni. Kiusallisuus kihelmöi sormenpäissä. Oli virhe jäädä paikoilleen seisomaan. Se poikahan voi vielä luulla, että minulla on jotain asiaa. Kurkunpäästäni kuuluu ääni, joka on minun murisemistani, eläimen tapa ihmisen kehossa. Lopetan sen nopeasti. En aio olla outo muiden nähden.
“Tuota... hei!” eloisa ääni sanoi takaani. Huokaisin syvään ja kaikki epätoivo kaikkosi. Hämmennys ei ottanut sijaa toiminnassani. Otin silti askeleita kömpelösti eteenpäin. Kiihdytin vauhtiani. Poika saisi omasta puolestani jäädä taakse ja näytelmäni voisi jatkaa samaa puuduttavaa uraansa. En tarvitsisi uutta ongelmaa elämääni. Koska sellaisiahan kaikki uudet ihmiset lopulta olivat. Ongelmia.
Käteeni tarttuu käsi. Tunnen tuollaiset kädet. Ne eivät suostu irrottamaan, kun kerran saavat kiinni. Parahdan, kuin mies, jolta järjen viimeisetkin rippeet ovat kadonneet. Lunta ei enää sada. Ne pikkuiset lumihiutaleet, jotka tanssivat hetken kanssani, eivät tuo lohtua. Kohotan pääni uhmakkaasti. Kerään voimani rippeet tähän koitokseen ja käännän pääni pojan puoleen.
“Öh... Onko kaikki hyvin?” tummakutrinen poikanen kysyy. Tekisi melkein mieli nauraa. Sen sijaan tuijotan häntä tuimasti ja vastaan: “Miltä vaikuttaa?” Katseeni on säälimätön. Toivon sen karkottavan kauniskasvoisen pojan luotani. Kysymykseni saa jostain ihmeen syystä pojan huolestuneen näköiseksi. Hänen hermostunut äänensä kantautuu korviini: ”Ajattelin vain, kun kaikki ovat omissa kodeissaan menossa jo nukkumaan, että jaksaisivat huomenna juhlia joulua. Itse en tänä vuonna juhli joulua ollenkaan, koska kukaan ei pysty juhlimaan sitä kanssani. Se on sinänsä harmi, koska rakastan lahjojen antamista. Ja tuota... Oi anteeksi! Taidan puhua liikaa. Mutta kuule.... Vietätkö sinä huomenna joulua?” Hiljaisuus laskeutui kevyenä huntuna hänen päällensä. Tuhahdin. Oliko tämä todellista?
“Joulu... Olen välttynyt kuulemasta sitä kirosanaa onnellisen vähän tähän mennessä. En ole koskaan viettänyt joulua ja tämä vuosi ei tee poikkeusta”, naurahdan katkerasti. Olen ylpeä siitä, ettei tuo päivä kuulu minun juhlakalenteriini. Uskon sen merkitsevän tuskallista päivää suvun kanssa. Teeskennellyn iloista ajanviettoa. Tietenkin joulupäivä on maaginen, mutta en vietä sitä. En haluakaan viettää.
Riuhtaisen pojan käden kädestäni, koska hän ei ole vieläkään tajunnut irrottaa otettaan. Kaipaan ylhäistä yksinäisyyttäni. Ja sitä aikaa, kun ihmiset eivät koskeneet edes lähimpiin ystäviinsä.
Pojassa on jotain hauskaa. Hän tulee yhtäkkiä kysymään voinko hyvin ja sitten kertoo jo joululahjoista sekä joulun juhlimisesta. Absurdia. Eikä se yhtäkkiä tunnukaan kovin huonolta juonenkäänteeltä elämässäni. Tämä leikki alkaa hiljalleen kiinnostaa minua.
Ja poika tokaisee: “Niin... Eiväthän kaikki pidä joulusta, mutta muista ettet saa jäädä jouluna yksin. Se on niin surullista, kun jotkut viettävät joulua ihan yksin. Eikö vain?” Ai surullistako? Eipä ole, ei surullista. Suorastaan mukavaa. Mutta en viitsi kertoa tätä pojalle.
“On jo aika pimeää... Alan varmaan kävelemään samaa matkaa, jos kuljet yhä tuonne suuntaan. Minun pitää nimittäin kääntyä takaisinpäin. Voidaan vaikka jutella samalla!!” poika sanoi ja rupesi jo tallustelemaan polkua pitkin. Seurasin kiiruhtaen Joulupojan perään. Esitin hieman tympääntynyttä. Aivan, kuin en olisin toivonut matkaseuraa. En ollutkaan. Enkä toivoisikaan.
Annoin epätoivoisen nauruni muuttua karhean iloiseksi. Pojan vangitseva katse osui minuun uteliaasti ja ihmettelin miksei hän tuominnut outouttani. Miksi Joulupoika ei kulkenut ohitseni välittämästä rahtustakaan ohittamastaan surkeasta ihmisestä? Ongelmasta?
Niin. Tästä joulusta taitaa tulla ensimmäinen Jouluni.
***
En tiedä tuleeko tämän jouluisempaa tekstiä tänä vuonna...
Ihanaa, jos joku piti tästä
💝💖💝
