Kirjojen keskellä
Seisoin yksinäni kirjahyllyn edessä. Tarkkaan ottaen se oli kirjaston fantasiaosaston kirjahylly. Se ei ollut merkitsevää. Ei oikeasti. Silti jokaisella yksityiskohdalla tuntui olevan merkitys.
Olin tullut kirjastoon suojaan aurinkoista kesäpäivää. En nauttinut auringonpaisteesta niin, kuin monet ihmiset tuntuivat nauttivan. En nauttinut niin auringon seurasta, kuin oikeiden ihmistenkään. Fantasiahylly oli tarkoitettu minunlaisilleni, jotka halusivat paeta elämän lakien kartoittamaa maailmaa.
Oliko sattumaa, että näin jonkun tulevan samalle hyllylle katselemaan kirjoja? Luultavasti oli. Väistin huolellisesti tulijan katseen. En varsinaisesti kiehunut raivosta. Olin vain ärtynyt. Kuka kehtasi tulla häiritsemään turvapaikkaani?
Tunsin jokaisella kehonosallani viereisen ihmisen liikkeet. Mene pois, mene jonnekin muualle. Älä ota tätä henkilökohtaisesti, mutta en tahdo, että olet siinä. Hymähdin ajatuksilleni. Hän ei kuulisi. Hän, jota en tuntenut lainkaan. Ja voisinhan itse häipyä. Mutta tuolla hyllyllä on lempikirjailijani kirjoja. Niin, olin mahdoton itseni kanssa.
Olin laittamaisillani yhden kirjan takaisin hyllyyn. Sen juoni oli yksinkertaisesti liian usein käytetty. Se ei ollut omaleimainen. Samoin, kuin oma elämäni. Kirja kuitenkin lipesi kädestäni. Kova kansi kolahti lattialle. Rikkoi hiljaisuuden, joka oli jo kauan sitten ollut levoton. Katsoin tyhjin silmin lattialla makaavaa kirjaa. Normaalisti olisin nostanut kirjan äkkiä paikoilleen. Olisin nopeasti häipynyt pimeään kotiini. Unohtanut kokonaan, että kävin edes kirjastossa. Mutta tämä aurinkoinen kesäpäivä ei ollut normaali päivä.
Kyllähän minä ajattelin nostaa kirjan hyllyyn. Käteni melkein kosketti kirjaa. Mutta vain melkein. Viereinen ihminen oli nostanut sen maasta ja laittoi kirjan sinne, minne olin aikonut sen laittaa ennen kirjan putoamista. Kohdistin katseeni hämmentyneenä pojankasvoille. Niillä majailivat säihkyvät silmät ja vieno hymy. Olin ärsyyntynyt siitä, kuinka tuo ihminen, tuo poika ei ollut antanut minun laittaa kirjaa paikoilleen. Minähän olin kirjan pudottanut, ei hän. Sehän on kohteliasta. Ihmiset ovat sillä tavalla kohteliaita toisilleen. Sanoin hiljaa: “Kiitos.” Yritin teennäisesti hymyillä, mutta se ei luonnistunut kovin hyvin. Tunsin suuni vääntyvän enemmän irvistyksen näköiseksi, kuin minkäänlaiseksi hymyksi. Poika silti nyökkäsi hyväksyvästi. Hän näytti aikovan sanoa jotain, mutta vaikeni huomatessaan, että olin lähdössä.
En lainannut lainkaan kirjoja. En tälläkään kerralla. Ei ollut mitään uutta ja mielenkiintoista. Silti totesin, että voisin käydä lähipäivinä katsomassa, jos kirjat vaihtuisivat. Jos se poika tuulettaisi fantasiakirjojen valikoimaa.
Saavuin jo seuraavana päivänä kirjaston ovelle. Avasin oven tietäen, etten saavuttaisi mitään käymällä kirjastossa useammin. Se ei varsinaisesti ollut ongelma. Olihan minulla kesäloma. Päiviä vailla tarkoitusta. Astelin tottuneena fantasiaosastolle. Hivelin sormillani kirjojen kylkiä. Mitä jos sittenkin. Mitä jos yrittäisin lukea sen kirjan. Sormeni pysähtyivät siihen kirjaan, joka eilen oli kohdannut pölyttyneen lattian. Ehkä minä yritän. Avasin kirjan ja aloin lukea ensimmäistä sivua.
Huomasin viimeisen sivun tulevan vauhdilla vastaan. Silmäni olisivat halunneet kyynelehtiä, mutta en sallinut sitä vaan räpyttelin silmäni kuiviksi. Olin elänyt kirjan sisällä sanoin kuvaamattoman matkan. En voinut hetkeen tajuta, että olin lukenut kirjastossa kokonaisen kirjan ilman taukoja. Työnsin kirjan häkeltyneenä takaisin koloonsa.
Aloin katsomaan uusia kirjoja välittämättä ajan kulusta. En välittänyt edes siitä, että se sama poika, joka oli eilen vieressäni tuli tänäänkin siihen. Toki se ärsytti. Toki halusin, että hän menisi pois, mutta se ei ollut tarpeeksi tärkeää mainittavaksi. Ei, täällä ei ole yhtään mitään. Kirjat eivät sittenkään jaksaneet kiinnostaa minua enää. Jokin oli kadottanut intoni.
Tuijotin kirjahyllyä jähmettyneenä. Se sisälsi tarinoita, jotka muistin kuin eilisen. Silti se oli minulle tyhjempi, kuin koskaan aiemmin. Sillä ei ollut enää mitään annettavaa. Ei minulle.
Näin pojankin vain katsovan kirjoja. Hänenkään kätensä ei ollut ojentunut innoissaan uuden tarinan kimppuun. Olisin voinut tuntea myötätuntoa häntä kohtaan, jos en olisi niin kovasti halunnut hänen häipyvän. En lähde ennen, kuin sinä olet lähtenyt. Minä voin olla täällä vaikka koko päivän. Ja sinä poika... et voi olla todellakaan niin kauan tientukkeena. Puhuin taas pojalle ajatuksissani. Tein sitä juuri nyt omaksi huvikseni. Kuvittelin keskustelevani vieraan ihmisen kanssa.
Aikaa kului minuutteja. Ehkä vartti tai jopa puolituntia. Oli vähällä, ettei olisi kulunut kokonaista tuntia. Seisoimme fantasiahyllyn edessä kauan. Minä ja sitten tuo poika. Olin ehkä nähnyt pojan joskus koulun käytävillä, mutta en tunnistanut häntä. Hänessä ei ollut mitään muistettavaa. Tarkemmin, jos mietin, oliko minussakaan mitään mieleen painuvaa? En ollut se, joka oli kummemmin esillä. En ainakaan pyrkinyt siihen virkaan. Jos jostakin jäin mieleen, niin kömpelöstä tavastani yrittää olla normaali.
“Oon lukenut ihan kaikki kirjat täältä”, poika yllätti puhumalla minulle. Puhumalla ääneen. “On varmasti vielä joku kirja, jota voisit lukea”, sanoin. Katsoin visusti kirjoihin päin. En tahtonut nähdä hänen epävarmaa hymyään ja varsinkaan säihkyviä silmiä. “Ei kun ihan oikeasti. Täällä ei oo mitään”, poika vastasi minulle. Suljin silmäni. Hän puhui totta. Tai sitten hän osasi verhota valheensa todella hyvin. Puhtaita sydämiä oli harvassa. “Niin. Täällä ei oo mitään. Mutta miksi sä oot yhä siinä?” Puhuin hiljaa katsellen yhä jonnekin aivan muualle, kuin poikaan päin. Sanoissani kaikui hieman inhoa, vaikka olin luvannut itselleni pitävän ärsyyntymiseni sisälläni. Ei ollut järkeä raivota tuntemattomille.
“Ööh... No mä... tuota... lähden. Mua ootetaankin jo kotiin, joo. Heippa!” poika meni aivan punaiseksi. Hän käveli vauhdikkain askelein pois kirjastosta. Jäin katsomaan vielä hetkeksi kirjahyllyä. Jatkuivatko noiden kirjojen tarinat oikeaan elämään? Värittivätkö ne harhoja aisteihini? Vai oliko oikea elämä tällaista? Eihän oikeassa elämässä voinut vain tavata toista ihmistä ja puhua tälle. Eikö se ollutkin mahdotonta?
Älä tule tänne huomenna. Älä tule pitkään aikaan. Ei täällä ole mitään sinulle. Annoin itselleni neuvoja, vaikka luulin etten voisi noudattaa niitä kovinkaan pitkään.
Astuin ulos kirjastosta ottaen auringonpaisteen normaalia lempeämmin vastaan. Totesin olevani outo. En pitänyt auringosta enkä ihmisistä. Miksi nyt sitten olin hieman avoimempi juuri niille asioille?
***
Teksti oli harvinaisen realistista... Tarina ei tosiaan ole koskaan tapahtunut, vaikka itsekin joskus olen kirjan tiputtanut kirjastossa. Perinteisesti nostan kirjan ihan itse takaisin hyllyyn. ;)
Mutta kiva, jos pidit
💛💖💛
