Laitan tänään tänne jonkun hyvin vanhan novellini...
Ajatuksen sirpaleet
Keskellä meren karikkoista rantaa, missä kuohuvat aallot törmäsivät kallioita vasten. Siellä hyvin karussa paikassa istui keinahdellen pieni otus. Se ei ollut ihminen, mutta pelottavan lähellä ihmistä. Ihmislapsen kokoinen. Ihmislapsen näköinen. Valkeat kasvot. Suuret siniset silmät täynnä arvoituksellisia pyörteitä. Punertavat hiukset, kuin orastavan auringonlaskun. Hän näytti iättömältä. Hyvin yksinäiseltä tuo otus näytti siinä tuulen hellästi keinuttelemana. Tuolla pikkuisella ei ehkä olisi ollut edes nimeä, jos hän ei olisi ollut Ajattelija. Ajattelun taito tavoitelluin taito ja vaikeasti saatava, mutta joillekin se oli synnynnäistä. Ajattelijoilla oli taito kuvitella.
Pikkuotuksen nimi oli Ceniza.
Mutta miksi hän oli tuolla rannalla? Maailmassa on muita paljon kauniimpiakin paikkoja. Kuka nyt tahtoisi katsella noin kauhistuttavan kiehtovaa merta? Meri oli ottanut omakseen Cenizan perheenkin. Miksi sitten hän kuitenkin katseli silmät lumoutuneena tuota hirviötä? Meri voi olla ihmeellinen ja näyttää maailmansa, mutta se myös ottaa. Paljastaa hetkiseksi omat aarteensa, mutta pyytää niin paljon. Oliko Cenizan sinisilmissä lapsen odottavaa kaipausta? Oliko se kylmää vihaa? Vai oliko se Ajattelemista?
Ceniza nousi huojuvasti seisomaan. Kohta tulisi nousuvesi. Silloin ei kannattaisi olla rannalla. Ei niin lähellä silloin, kun meri oli levoton.
Niinpä Ceniza käänsi selkänsä merelle ja astui ehkä sitäkin synkemmän metsän uumeniin. Hän meni makaamaan nuoren kuusen alle. Kuusi toivotti hyvää yötä Cenizalle. Silmät sulkeutuivat.
Hän ei ollut nukahtanut. Ei todellakaan. Hän Ajatteli. Ajatteli pientä polkua keskellä pimeyttä. Se polku leveni, kun sitä käveli eteenpäin. Edessä oli kirkasta, kuin siellä olisi ollut tuhat aurinkoa. Se melkein satutti silmiä. Ceniza oli ennenkin kulkenut tätä polkua. Joka ilta hän kulki sitä pitkin. Milloinkaan hän ei ollut päässyt näin pitkälle. Mitä, jos hän pääsisikin lopulta perille? Mitä silloin tapahtuisi? Ketä tahansa voisi hieman pelottaa se. Kuka vain voisi alkaa pelkäämään kovin kauan odotettua hetkeä. Ceniza oli kuitenkin kulkenut kohti valoa pitkän aikaa, kuin kohti tavoittamatonta unelmaa. Eikä pelko voinut sitä karistaa ja himmentää. Hänestä tuntui, kuin avaisi lahjapakettia. Mitä vain voisi löytyä sen sisältä. Ceniza ei pitänyt yllätyksistä. Ne olivat petollisia.
Hän oli Ajattelija. Pikkuinen Ajattelija. Hänhän voisi kuvitella aivan itse mitä löytäisi. Sen ei tarvitsisi olla arvoitus. Ei ennalta arvaamaton mysteeri.
Ceniza kuvitteli vehreän kukkulan. Kukkaniitty koristi aivan kukkulan huippua. Ja yksi puu. Kuusi. Nuori ja vehreä kuusi. Se joka aina toivottaa hyvät yöt ja aamut. Ceniza oli totisesti kyllästynyt syvään mustuuteen polun ympärillä. Pilvimäinen valkeus sai luvan vartioida tuota kukkulaa kauttaaltaan. Ajatukset näyttivät selkeiltä. Vahva mieli kulki eteenpäin. Ei antanut arvoitusten pilata hänen odotettua iloaan.
Hän oli jo polun päässä. Räjähdysmäinen valkeuden valo oli ympäröinyt hänet. Ja vasta silloin pelko heräsi horteestaan. Hän oli kyllä kukkulan keskellä, mutta yksi asia ei vastannut hänen kuvitelmiaan. Pilvet. Pilvet olivat myrskyisiä ja lähestyivät uhkaavasti Cenizaa. Miksi ne eivät olleet valkoisia? Miksi ne olivat harmaita? Hänen silmänsä olivat kiihkeät. Ajattelija yritti vielä viimeisillä voimillaan taivuttaa pilvet tahtoonsa, mutta ne sen kuin lähestyivät. Hiukset hulmusivat tuulen kiihdyttäessä harmaiden pilvien vauhtia. Ceniza yritti Ajatella itselleen kantavat linnunsiivet. Siivet olivat kuitenkin heikot ja sulat harmaantuneet. Epätoivo oli horjuttanut hänen päättäväisen Ajatuksissa kulkijan taitojaan. Synkkä sumu varjosti maisemaa.
Silloin Sydämessä yltyvä kipu sai Cenizan sulkemaan silmänsä. Hän pelkäsi kauheasti. Niin kovasti, että oli pakko perääntyä. Hänen hahmonsa hajosi useiksi sirpaleiksi. Mitään ei ollut enää siellä. Vain pilvet uskalsivat salamoida voittonsa merkiksi.
Sinisilmät avautuivat. Ne olivat täynnä itkemättömiä kyyneleitä. Ceniza oli niin pitkään kulkenut jonnekin, minne häntä ei ollut toivottu. Se tuntui musertavalta. Hän vajosi väsyneenä unettomaan uneen.
Kuusi katsoi kalvakoiden kasvojen peittäviä kyyneleitä. Punertavat hiukset kielivät rohkeudesta, mutta unissaan heittelehtivä Ajattelija ei näyttänyt todellisuudessa siltä. Ceniza näytti niin pikkuiselta. Kuusi kuiskasi otukselle samalla oksiensa havisten rauhoittavasti: "Hyvää yötä vielä kerran."
***
Kiitos, jos luit.
💜💛💜
