Voikukat huojuivat tuulessa. Keltaisia pieniä keijukaisia kauniissa mekoissaan. Nurmikko oli samettista. Aamukaste teki siitä tavallistakin vihreämpää. Lintujen laulu leikitteli kuulijallaan. Ei saanut jäädä kuuntelemaan pitkäksi aikaa tai muuttui tuhkaksi. Siristin silmiäni. Aurinko loisti kirkkaimmin kaikista tähdistä. Se oli niin lähellä. Saatoin erottaa pilvien hennon liikkeen niiden matkatessa auringon ohi.
Kävelin muuria pitkin. Sen esi-isäni olivat rakentaneet paljain käsin. Kivien rakoihin oli kasvanut sammalta. Kuiskauksia kuului muurista, maasta ja taivaalta. Ne kertoivat myyttiä muusta maailmasta, joka oli kylmä ja paha. Ne tunkeutuivat ihon alle ja sanoivat ettei sinne saanut lähteä. Paratiisia ei saanut jättää. Niitä täytyi uskoa, koska muuten niistä tuli vihaisia. Ne repivät sinut ja söivät sielusi. Sinusta tuli yhtä niiden kanssa.
Laskeuduin muurilta alas ja annoin aamukasteen osua mekonhelmaan. Mekon olivat kutoneet sadat silkkitoukat. Kuunvalkean ihoni peittona oli hopeista pitsiä. Ja usein Kuiskaukset sanoivat minun olevan enkeli. He sanoivat minulla olevan näkymättömät siivet selässäni. Ne väittävät minun olevan itse Täydellisyys.
Mutta jos olisi olemassa Täydellinen, ei olisi kaikki muukin näin täydellistä. Aika juoksi odottaen parempia aikoja. Huokaisin syvään. Aurinko laskeutui. Yö. Taas kerran. Kellonkierto karkasi unten pellavaniityille. Perhosten lahja, kaunis kukkaseppele, vaipui uneen. Nostin sen päästäni kuin kruunun. Laskin kukat maahan nukkumaan rauhassa.
Valehtelin itselleni ajatellessani olevani turvassa. Yön valvovat silmät seurasivat vain niityillä. Siellä missä kuun valo lankesi maan päälle. Se ei tarkkaillut puiden alapuolelle tai luolien sisään.
Askeleeni veivät varjoihin.
Kuulin henkäyksen joka ei ollut omani.
Hyvin harva asia täällä kuului minulle, mutta huokaukset syntyivät yksin minun suustani. Niillä oli aina tarkoitus täyttää hiljaisuutta tuulenvireen lailla.
Ja tämä elävä olento, jolla oli keuhkot millä henkäistä, seisoi kahdella käpälällä. Katsoi kirkkaanvihreät silmät ymmyrkäisinä minua. Kasvoissaan jotain tuttua. Samanlaista kuin vedenpinnan heijastuksessa.
Se tuli lähemmäksi ja muodosti suullaan äänteitä. Oli oma vuoroni henkäistä, kun huomasin ymmärtäväni otuksen monimutkaista kieltä.
“Olet... kaunis”, kaltaiseni sanoi.
Poskeni punehtuivat.
Hän kysyi: “Oletko täällä yksin? Eikö ole muita?”
Otus tarkkaili taakseni. Nyökkäsin varovasti vastatessani olevani ypöyksin täällä paratiisin öisessä metsässä. Hiljaisuus laski välillemme.
***
Kiitos, jos joku luki ja piti tästä!!
Oon ollut hieman hiljaisempi täällä blogin puolella... Olen työstänyt romaania eteenpäin ja osallistuinpa kesän alussa kirjoituskilpailuun. Näitä pienempiä tekstejä ei ole siis päässyt syntymään :,D
💙💖💙
